Surun mitta

Surun mitta


Suru otti vartalon valtaansa.

Värisi kuin lehti puussa,
tuulen helliessä.

Joenuoma oli kuivuneena kauan.

Kyyneleet jotka tippuivat,
silmäkulmistamme olisivat,
täyttäneet uoman helposti.

Ehkä olisi tulva tullut,
maille alaville.

Peittänyt kaiken allensa.

Oliko surumme suurta.

Emmekö osanneet,
lopettaa ajoissa itkemistä.

Onko sillä joku aikaraja,
kuinka kauan murheen pitää kestää.

Olemmehan sentään tuntevia olioita,
vaikka tässä ajassa se ei ole hyve.

Kiireellä pitäisi elämä elää,
heittää tunteet nurkkaan pölyttymään.

Juoksuaskelilla uuteen huomiseen.

R.S
19.01.2011