Honka kallion laella
Parahtava puu tuulen piestessä pitkin runkoa,
taivutellen häntä, mutta ei voittaen.
Vanha honka jäykkänä kallion laella,
kurjuutta ja nälkää nähneenä.
Satoja vuosia paikallansa kohti myrskyjä seisseenä,
ylväänä yksinäisenä.
Juurensa upottaneena kallion rakoihin,
kynsillään kiinni pitäen.
Horjuta sitä myrskyt eikä ihmiskunnan myllerrykset.
Ajan hammas vain vähän sitä syö.
R.S
24.10.2008
Runoja ja taidetta tekevä immeinen. Tekniikka on toinen luontoni. Runoudessa tällä hetkellä hyvin viihtyvä mies. Kuka minä olen ota selvää. Hetken kuvantaminen sanojen voimalla, niin että silmiesi taakse muodostuu pysyvä kuva. Viestejä on mukava lukea. Elämä on hetkittäistä nautintoa. Tämä aika, tuntuu kuin sanoista ei tulisi loppua ollenkaan, runous lainehtii. Valo antaa elämän. Pilvet varjostaa sielua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti