Hiljainen kuisti
Yksinäisyys, on hiljainen kylätie.
Tuulessa narahteleva porstua vain seuranain.
Ystävät jo menneet viimeiselle matkalle,
vain kaipaus jäi.
Lehtensä tiputtaneessa puussa.
Varis.
Tuo karhealla äänellä laulava,
juhlapukuun sonnustautunut herra.
Myös hän yksin istuen kylmenevässä illassa,
se kai ehtoolla kaverina mulla.
Istahdan hetkeksi,
kuppi mustaa kahvia vienosti höyryten,
karheassa kädessä ja taas porstua juttelee.
Kumpa ymmärtää sitä voisin,
mitä sanottavaa sillä on.
Muistot vain ystävinä.
Aurinko nousee taas aamulla.
Kiva olla, hengittää vapaasti.
R.S
03.12.2009
Runoja ja taidetta tekevä immeinen. Tekniikka on toinen luontoni. Runoudessa tällä hetkellä hyvin viihtyvä mies. Kuka minä olen ota selvää. Hetken kuvantaminen sanojen voimalla, niin että silmiesi taakse muodostuu pysyvä kuva. Viestejä on mukava lukea. Elämä on hetkittäistä nautintoa. Tämä aika, tuntuu kuin sanoista ei tulisi loppua ollenkaan, runous lainehtii. Valo antaa elämän. Pilvet varjostaa sielua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti